Jyväskylän taivaan alla

                          Tohtori Dorn: "Enkeli lensi ohi." - Anton Tšehov, Lokki.

Joukko suomalaisia eturivin kirjailijoita on vuosikymmenien kuluessa tehnyt sivuhypyn myös rikoskirjallisuuden maailmaan. Tunnettuja tapauksia ovat esimerkiksi Bo Carpelanin historiallinen dekkari Kulkeva varjo (Vandrande skugga, 1977), Aila Meriluodon Sisar vesi, veli tuli (1979) ja Hannu Salaman nimellä Aki Rautala kirjoittamat kolme rikosromaania 1990-luvulta. Eeva-Liisa Manner puolestaan julkaisi salanimeä Anna September käyttäen vuonna 1963 romaanin Oliko murhaaja enkeli?, mutta se taitaa olla enemmän parodiaa ja jopa puhdasta metafysiikkaa kuin varsinaista dekkaria.

Aivan oman lukunsa muodostaa Marko Tapion kolmen rikosromaanin sarja Enkeli lensi ohi (1963), Kolmetoista mehiläistä (1964) ja Mummokulta (1969).

Marko Tapio: Enkeli lensi ohi. Salapoliisiromaani (1963)

(WSOY, 2. painos, 1963, 182 s)

Enkeli lensi ohi sijoittuu muutamaan helteen piinaamaan päivään Jyväskylässä. Paikallistuntu on vahva, niin että kirja kelpaisi melkein turistioppaaksi 50 vuoden takaiseen kaupunkiin.

Romaanin varsinainen päähenkilö on nimeämättömäksi jäävä lääketieteen opiskelija, 26-vuotias nuorukainen, joka toimii minäkertojana suurimmassa osassa lukuja. Hänellä on kesätyö toimittajana Keski-Suomen Iltalehdessä, samassa paikallislehdessä, jota kirjailija Tapiokin avusti teksteillään noina aikoina.

Keskeltä vilkasta Kauppakatua löytyy ruumis, joka on saanut maata paikallaan kaikessa rauhassa toista vuorokautta kenenkään kiinnittämättä asiaan huomiota, murhaaja kun on lavastanut ruumiin auton alle "rassaamaan moottoria". Tapion vinha huumori osoittaa tässä ensimmäisiä merkkejään: auto on parkkeerattu peräti pysäköintikieltoalueelle.

Romaanin imu on alusta lähtien valtava. Siinä on ensinnäkin suuri jännite, kiitos persoonallisen lähtötilanteen, mikä on kuitenkin toissijaista - vahvin imu syntyy puhtaasti kaunokirjallisesta ilmaisusta. Tapion kuvaus on luonnosmaisuudessaan niin hätkähdyttävän pakotonta ja samalla niin suunnattoman tarkkaa ja oivaltavaa, että en voi kuin ihailla tätä taloudellista kielenkäyttöä. Kirjailija käyttää pitkin romaania myös saman asian toistoa, kuin lainana lyriikasta, ja tämä proosarunomainen juonne on sekin omiaan kirkastamaan ilmaisun voimaa.

Lisäksi tarinan psykologia on suurimmaksi osaksi syvän totta, näkökulmia avartavaa - kaukana viihdedekkarimaisesta näppäryyksillä pelailusta. Vuoropuhelukin saattaa olla perin älykästä. Esimerkiksi kun poliisit kuulustelevat minä-toimittajaa, mukana kulkee koko ajan kaksi toisiinsa lomittuvaa ja sekoittuvaa dialogilinjaa: selonteko eräästä kohtalokkaasta illasta lelutehtailijan luona ja selonteko Dostojevksin Karamazovin veljeksistä. Jos haluaa hamuta vertailukohteita, niin tarinassa, samoin kuin henkilögalleriassa, on jotain samanlaista kuin Waltarin Komisario Palmu -romaaneissa.

Toimittajalla on rakastettu - nuori opiskelijatyttö - , joka astuu kerrontaan näillä sanoin:

Koko kesä oli hyvin kaunis ja kuuma ja melkein joka päivä oli ukonilmoja, jolloin sateen aikana ilme viileni ja tuoksui sen jälkeen mullalta. Ihastuttava tuoksu. Maa oli niin kuumaa, että höyrysi aivan kuin olisi lyöty löylyä. Olin aina pitänyt ukonilmoista erikoisesti. Hän oli samanlainen. Ihmettelin sitä. Yleensä naiset pelkäsivät ukkosta. Kiipesimme usein Harjulle, josta katselimme seisten ilman lähestymistä. (S. 27.)

Ihanan rakastetun nimi on Rakel - hän ainoana tarinan merkittävistä henkilöistä saa oman nimen. Seurustelevaiset ovat muutamaa päivää aiemmin olleet vieraina leikkikalutehtailijan ja tämän vaimon perin boheemeiksi käyvillä kutsuilla. Muut neljä vierasta ovat Espanjaa ja Buñuelia ihaileva elokuvaohjaaja, tuoretta mainetta niittänyt kuvanveistäjä, miespuolinen näyttelijä Kaupunginteatterista ynnä eräs vapaamielinen naisihminen. Minäkertoja tunnistaa murhatun yhdeksi seurueen jäsenistä, ja jostain syystä poliisit rajaavat epäillyt tähän kahdeksan joukkoon.

Tapaus on niin kinkkinen, että täytyy hankkia apua korkeammalta poliisiasteelta. Kaupunkiin ilmestyy maineikas rikosetsivä, Columbon varhainen sukulaissielu potenssiin kaksi:

Hän tuli sinne nahkavartisissa kumiteräsaappaissa, jalassa raskaat harmaat pussihousut, jotka riippuivat ja joiden vyön alta hänen punaraitaisen flanellipaitansa maha näkyi. Yllä hänellä oli ristikirjava auki liehottava tavallinen työpusero ja päässä rasvainen lätsä. (S. 96 - 97.)

Ajopelinä etsivällä on Saab 92 vm. -52, johon hänellä on aivan erityinen suhde: "Olen varma siitä, että hän rakasti Saabiaan niin kuin vain mies voi kiintyä koneeseen, joka toimii hyvin." (S. 126.) Kun elokuvaohjaaja haaveilee matkasta Espanjaansa, etsivä haaveilee yhtä luonnollisesti matkasta Ruotsiin ja ihan erityisesti Trollhättaniin, jonka tehtailla mainiot Saabit valmistuvat.

Saabia ylistellään romaanissa ylenpalttisen monin eri tavoin heti ensi sivuilta alkaen. Syynä on se, että Tapiolla oli sponsorointisopimus automerkin edustuksen kanssa. Mutta miten ilkikurisesti, leikkisästi ja monimielisesti kirjailija tämän leiviskänsä hoitaakaan!

***

Marko Tapio (oik. Marko Tapper, 1924 - 73) kohosi 1950-luvulla nopeasti maamme merkittävimpien prosaistien joukkoon, mutta nyttemmin hän on jäänyt aika pahasti syrjään valokeilasta. Erityisesti Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956) on kuitenkin pysyvä modernismin klassikko. Tapion elämä ja tuotanto jäivät kumpikin turhan lyhyiksi, kun hän kuoli vain 48-vuotiaana ja ristiriitojen repimänä.

Mielestäni WSOY:n olisi aika ottaa uusintapainos mestarillisesta Enkeli lensi ohi -dekkarista. Luultavasti samaan niteeseen olisi syytä sisällyttää myös kaksi muuta Tapion lyhyehköä rikosromaania. Mutta ehdottomasti laitos olisi syytä varustaa tuoreella esipuheella! Nimittäin sille, joka hakee puhdasta jännitysromaania, Enkeli lensi ohi saattaa koitua pettymykseksi. Romaani on näet enemmän kaunokirjallisuutta sinänsä kuin dekkaria itseään ja enemmän dekkarin parodiaa kuin dekkaria. Lisäksi loppupuolelle päästyä jotkin ratkaisut saattavat tuntua latistavilta verrattuna alun korkeaprofiiliseen dekkarillisuuteen: ylivertaisen tarkkanäköisen pussihousuetsivän panos ratkaisun löytymiseen osoittautuu perin olemattomaksi, eikä murhaajan motiivin paljastuminenkaan ihan kestä loogista analyysia.

Silti jos jakaisin tähtiä, jakaisin niitä tälle Tapion hämmentävälle lyhdylle täydet viisi kappaletta.

Vaan mitäpä olisi hieno romaani ilman sovitusta televisiosarjamuotoon? Se tapahtui vuonna 1984, kun Seppo Wallin ohjasi Matti-Juhani Karilan käsikirjoituksen pohjalta kai neliosaiseksi yltäneen samannimisen sarjan. Pussihousuetsivää tuotannossa esittää Rintamäkeläisten naapurismiehenä Veikko Honkasena ja Metsoloiden vanhana isäntänä Antti Metsolana tv-historiaan jäänyt Ahti Haljala (1924 - 2005). Alkuperäisromaanin lumovoimaa tuotanto tuskin saattoi tavoittaa, mutta voisi olla elähdyttävää todistaa syntynyttä toteutusta ja näyttelijävalintoja. Oi, kunpa sarja saisi päivänvalon edes yhtenä ja ainoana uusintana!

***

Lisäys toukokuussa 2014. Marko Tapio avioitui Tuulikki Viljasen (Tuulikki Tapper, nykyään Valkonen) kanssa vuonna 1961. Liitto päättyi eroon vain pari kuukautta ennen kirjailijan kuolemaa. Vuonna 2003 ilmestyi Valkosen  kirjoittama aviomuistelma ja elämäkerta Mäyhä. Lähikuvia Marko Tapion elämästä, josta löytyy laaja esittely myös romaanista Enkeli lensi ohi (s. 190 - 197).

Pussihousuihin pukeutunut rikosetsivä muistuttaa Valkosen mukaan ulkomuodoltaan jopa ällistyttävästi kirjailijaa itseään. Toisaalta etsivällä on toinenkin esikuva, josta Tapio oli kuullut eräältä poliisilta. Kyseessä on suurena persoonallisuutena tunnettu Vetelin nimismies Orhanen (s. 1899), joka viihtyi pusakka ja pussihoussut asunaan.

Lumoavalla Rakelillakin on esikuvansa tosielämässä. Nuori aviopari oli ollut elokuvateatterissa katsomassa Maunu Kurkvaaran elokuvaa Yksityisalue (1962). Kun kirjailija oli nähnyt Soilia elokuvassa näyttelevän palmikkopäisen Sointu Angervon, jolla on yllään väljä paita, hän oli näpsäyttänyt sormiaan ja kuiskannut: "Siinä hän on! Raakel!" Enkelin rakkaustarina sisältää myös monia konkreettisia ja hyvin tarkkoja muistumia Tapioiden omilta seurusteluajoilta.

Pieni synttäri preerialla

Niin se aika kuluu ja lapset kasvaa, vuosi vuodelta vinhempaa vauhtia. Melissa Sue Andersonkin ehtii ensi kuussa jo miehen ikään. Kyseessä on tietenkin se amerikkalainen lapsinäyttelijä, joka esitti Charles ja Caroline Ingallsin esikoistytärtä Marya perhesarjassa Pieni talo preerialla (1974 - 83). Hän täyttää todellakin 50 vuotta syyskuun 26. päivänä.

Perhekuva, päivänsankari äärimmäisenä oikealla.

Ingallsin perheen varsinainen tähti tv-sarjassa oli Laura, oikea poikatyttö, jonka vastapainoksi Maryn piti olla kainon kiltti ja muutenkin tyttömäinen. Tällainen karsinointi on varmasti omiaan vaikuttamaan nuoreen näyttelijään. Tunnettua on, miten suloisen veikeää Anne Shirleyä Anna ystävämme -sarjassa esittänyt Megan Follows heittäytyi heti kohta toisen Anna-tuotantokauden jälkeen vastapainoksi menneille näyttelemään nahkatakkikovista ja jengimimmiä elokuvassa Pääteasema (1989). Filmin toisessa pääroolissa vahvasti alkoholisoituneena äitimuorina esiintyy Colleen Dewhurst, tuttu Anna-sarjasta hänkin hyväsydämisenä kasvattiäiti Marillana.

Melissa Sue Andersonin irtiotto tapahtui vielä rajummissa merkeissä. Samaan aikaan kun hän yhä hapuili tietään sokeainkeppi apuna Maryn roolissa toisella studiolla, hän toisella studiolla jyräsi raa'an kauhuelokuvan pääosassa. Kyseessä on slasher-filmi Onnellista syntymäpäivää (Happy Birthday to Me, 1981), jossa Andersonin roolihahmo Virginia valmistautuu innokkaasti 18-vuotissyntymäpäiviinsä.

Onnellista syntymäpäivää sisältää teiniteurastuselokuvaksi hyvin arvostetun tekijäkunnan. Siinä esiintyy toisessa pääosassa tohtori Faradayna itse klassikkonäyttelijä Glenn Ford (Gilda, Älä käännä heille selkääsi ja sitä rataa). Ohjaajaksikin tuottajat onnistuivat viekoittelemaan peräti J. Lee Thompsonin, jonka ansioluettelo pursuaa sellaisia elokuvia kuin Navaronen tykit ja Tuomitun kosto.

Nimekkäästä tekijäluettelosta huolimatta Onnellista syntymäpäivää kohtalo Suomessa oli varsin onneton. Perusteena raaistavuus se sai leiman KK - kokonaan lainsuojaton, henkipatto - lähes 20 vuoden ajaksi, kunnes eduskunta tajusi kumota asiaan liittyvän lainkohdan joulukuussa 2000.

Palataan vielä Pienen talon preerialla menestyksen taustoihin. Televisiosarja perustuu löyhästi villikko-Lauran eli Laura Ingalls Wilderin (1867 - 1957) omaelämäkerralliseen romaanisarjaan, joka ilmestyi Yhdysvalloissa 1932 - 43. Koko sarja, myös postuumisti julkaistu päätöstarina, on suomennettu, ja kirjastoluokituksessa kaikki teokset taitavat sijoittua nykyään nuorten osastolle.

Rouva Wilder otti kirjoittaessaan hövelisti vapauksia suhteessa todelliseen perhehistoriaan. Esimerkiksi kauppiasperheen iki-ihanaa tytärtä Nellie Olesonia ei ollut milloinkaan olemassakaan, vaan hän on yhdistelmä kolmesta kirjailijan lapsena tuntemasta tytöstä. Andersonin esittämä Mary sokeutui todellisessakin elämässä, mutta televisiosarjan hänelle luoma tulevaisuus on potaskasta muovattu: hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä saanut lapsia. Hän eli aikuisikänsä ensin vanhempiensa ja näiden kuoleman jälkeen Grace-sisarensa taloudessa ja kuoli 63-vuotiaana 1928.

Melissa Sue Anderson on jatkanut aktiivista näyttelemistä aikuisiälläkin. Tosin merkinnät IMDb:ssa ovat harvenneet uudelle vuosisadalle päästyä. Pari vuotta sitten hän julkaisi muistelmateoksen Pieni talo preerialla -vuosistaan.

Saa nähdä, miten valtavat otsakkeet tulevan kuun merkkitapahtumasta revitään suomalaisessa iltapäivälehdistössä. Ainakin Larry Hagmanin eli Dallasin J. R. Ewingin 80-vuotisjuhlallisuudet viime syksynä tulivat kiitettävästi uutisoiduiksi meillä täälläkin.

Elokuun pienoissinfonia

Tässä talossa näyttää käyvän niin, että kun isäntä ryyppää, niin emäntä tulee juovuksiin. - Maija Länsilehto / Elokuu, s. 57.

F. E. Sillanpää, Elokuu (1941)

(Otava, nidotun laitoksen 2. painos, 2008, 136 s.)

Kun F. E. Sillanpää (1888 - 1964) julkaisi pienoisromaaninsa Elokuu vuonna 1941, oli se hänen ensimmäinen laajempi teoksensa Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen. Sen keskushenkilö on kanavanvartija Viktor Sundvall - pyylevä ja pyöreänaamainen ulkonäöltään, kaljuuntuva, aika paha juoppo myös, ja hänen unelmansa näytelmäkirjailijan urasta ovat suureksi osaksi jääneet toteutumatta. Mieleen nousee vääjäämättä, onko tässä jälleen yksi Sillanpään useista omistakuvista. Pystyttikö hän ehkä Elokuuhun sentimentaalisen ajatusleikin kysyen, millainen elämä hänen osakseen olisi langennut, jos kirjalliset haaveet olisivat jääneet vaille täyttymystä? Tällaiseen ajatusleikkiin hänellä varmasti tuossa tilanteessa olisi ollut varaa, vastikään kansainvälisesti tunnustettuna ja laakeroituna kirjailijasuuruutena. Ajatusleikkikuvio nousee myös dialogiin todellisen kirjailija-Sillanpään kanssa: kanavanvartija Sundvall kokee hukuttavansa kirjallista pettymystään alkoholiin, mutta mitä syytä nobelistilla itsellään oli jatkaa seurusteluaan pullon hengen kanssa?

Elokuun peruskuvio lienee useimmille tuttu: elokuisena lauantai-iltana kanavanvartija Sundvall ja hänen hurja vaimonsa saavat vieraaksen kaupunkilaisrouva Maija Länsilehdon, jonka kanssa Sundvallilla on ollut ennen avioliittoaan eroottinen leikki. Rouva Länsilehto tuo tuliaisinaan konjakkipullon, joka sitten syöksee tilanteen melodraaman syövereihin.

Jo ennen romaanin puoltaväliä Sundvall eristäytyy pulloineen ja ibseniläisine elämänvalheineen vartijankoppiinsa, jossa aloittaa yksityisen, synkeän tilintekonsa elämänsä ja elämänsä ihmisten kanssa. Ukkonen säestää tämän tunneaarian huippuja, joka päättyy tietynlaiseen valaistumiseensa romaanin viime sivuilla.

Sundvallien ja rouva Länsilehdon muodostaman kolmion lisäksi romaanissa nousee esiin muitakin henkilöitä. On Niemisen Hanna, reipasotteinen pyykkäri, joka luonnehtii kanavanvartijapariskunnan yhteiselämää näin sanoin: "Ja vaikka ne joskus ovat tukasta yhdessä äijänsä kanssa, niin kyllä silloin ollaan yhtä mieltä, kun muija saa raivokohtauksen." (S. 27.) Tässä romaanin alkuvaiheessa lukija saattaa vielä elää käsityksessä, että näillä pitäjän pienemmillä on rooli pelkkänä antiikista periytyvänä kuorona, joka kommentoi päähenkilöiden toimintaa, mutta näin ei suinkaan ole. Niemisen Hannan lisäksi merkittävissä osissa ovat myös Sundvallien 16-vuotias tytär Tyyne, tähän silmänsä iskenyt renkimies Taave sekä nuori piika Iita, joka kokeilee tuntohermojensa yhteensopivuutta Viljasen Maunon kanssa öisessä sateensuojassa.

Kaikki nämä ihmiset suviyössä muodostavat Sillanpään kompositiossa yhteisvoimin sinfonian, joka finaalissaan saattaa teoksen onnettoman ja traagisen päähenkilön sunnuntaiaamun rauhaan. Elokuu menettäisi suunnattomasti täyteläistä voimaansa, jos kanavavahdin teemaa eivät olisi kontrapunktisesti tukemassa Iita-piian ja renki-Taaven teemat. Tämä henkilöhahmojen saumaton, toisiaan tukeva orkestraatio yhteisessä biologiassa, eräänlaisessa panteistisessa ykseydessä, suomalaisen kesäluonnon keskellä, tuo voimakkaasti mieleen brittien Virginia Woolfin proosataiteen ja hänen kehittämänsä kerrontaratkaisut merkitsevän muodon metsästyksessä. Olen löytävinäni Elokuusta jopa kuvauksen woolfilaisesta oivaltamisen ydinhetkestä, joka koituu aamuyöstä kanavarannassa tytär-Tyynen osaksi:

Seistessään siinä tuon Länsilehdon tädin vieressä ja tädin hiljaa itkiessä humahti Tyyne Sundvallin tyttötajuun nyt ikäänkuin ensi kerran ehjä kuva isästä. Se oli liikkumaton, ikäänkuin johonkin asentoon pysähtynyt, vähän hymyilevä - sellaista hyvänsuopaa, hiukan pilailevaa hymyä. Siinä se nyt oli vanhimman lapsen sisäisen katseen edessä, se kuva, eikä siihen enää voinut mitään lisäpiirteitä tulla. (S. 119.)

***

On kuitenkin asioita, jotka tässä yli 70 vuotta vanhassa romaanissa saattavat häiritä nykylukijaa.

Elokuun kerronnassa eletään maaseutuelämää agraarisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki yksilöt näyttävät olevan perustaltaan, vain luonne-erojensa ja elämänvaiheittensa erottamina, hyvin samanlaisia. He elävät jaetussa tunnetodellisuudessa: he kokevat lauantaisaunan täsmälleen samoin, he kokevat iltamaympäristön lavatansseineen täsmälleen samoin. Tätä kollektiivista yhteisyyttä kertojan ei tarvitse mitenkään kyseenalaistaa, mutta - markkinoiko hän jaettua yhteisyyttä jopa liian kritiikittömästi? Kun kaikkitietävä kertoja makustelee leveäsanaisesti kuvaamallaan yhtenäistodellisuudella, mieleen hiipii ajatus tietynlaisesta kerronnallisesta totalitarismista, jossa toiseus syrjäytyy perin kapeaan marginaaliin.

Toisaalta taiteellisella tasolla Sillanpään esiin loihtima yhtenäisyys antaa kokonaisuudelle woolfilaisittain merkitsevän muodon. Henkilöitten yksityinen kokemus ei niin ikään jää vain yksityiseksi kokemukseksi, kun kertoja tarjoaa sille holistiset kehykset.

Toiseksi kompastuskiveksi nykylukijlle voi käydä teoksen omalakinen kieli. Varmasti monilta muiltakin kuin minulta vaatii työtä päästä sisään Sillanpään kieli-ilmaisuun, vaikka jälkipuoliskolle päästyä jo helpotti. Ilkeämpi voisi luonnehtia kirjailijan ilmaisua saarnaavan jaarittelevaksi, ja repliikitkin saattavat tuoda mieleen vanhan suomifilmin puheilmaisun kliseisimmässä jäykkyydessään. Tuomion ei kuitenkaan pitäne antaa jäädä näin julmaksi. (Auttaa varmaan paljon, jos vaivautuu lukemaan tekstiä ääneen Sillanpään itsensä äänellä, radion joulusaarnoista tutulla.)

***

Kassilan Elokuu (1956) la 11.8.2012 klo 21, Yle Teema.

Mahdollisista vaikeuksista huolimatta kirjailija Sillanpää ja hänen Elokuunsa elävät yhä vuonna 2012, jopa odottamattoman voimakkaasti, jos vain suo tilaisuuden sille. On hyvä nostaa Sillanpää ylähyllyltä pölyttymästä ja antaa hänen loistaa omavaloista, jylhää valoaan. Vielä ehtii Elokuun lukea ennen lauantai-iltaa ja iltayhdeksää, jolloin Yle Teema esittää romaanin klassikkofilmatisoinnin.

Matti Kassila (s. 1924) kuuluu ohjaajana maamme elokuvahistorian terävimpään kärkeen, ja Elokuu (1956) on yksi hänen hienoimmista ohjaustöistään. Lavasteitten tahalliset näkyville jättämiset joissain kamera-ajoissa vain korostavat elokuvan uljasta realismia.

Näyttelijä Toivo Mäkelä (1909 - 79) ei ehkä ulkoisesti kovasti muistuta romaanin kanavanvartijaa Viktor Sundvallia, mutta yhtä kaikki tämä poikkeusyksilöitten jäljittelemätön esittäjä tekee yhden hienoimmista elokuvarooleistaan. Näyttelijä Tapio Liinoja kannustaa kiinnittämään erityishuomiota Mäkelän puhemaneerin käyttöön tässä elokuvassa. Muista päähenkilöistä Emma Väänänen (1907 - 70) kovankatkerana vaimona on jälleen kerran elementissään, samoin kuin Rauni Luoma (1911 - 96) maailmallisena rouva Länsilehtona.

Maeve Binchy - eräänlainen muistokirjoitus

Ennen, kauan aikaa sitten, Yle TV1 lähetti sunnuntai-iltaisin klo 19.35 laadukkaita brittiläisiä minidraamasarjoja - kuusi jaksoa ja silleen. Ne olivat omiaan koskettamaan realismillaan, elämänläheisyydellään ja koruttomalla psykologiallaan. Nyt tuollaiset sarjat ovat tyystin kadonneet, tai sitten minä en ole enää löytänyt niitä, tai sitten Yle on lakannut tuomasta niitä maahan.

Yksi noista sarjoista oli Kaikuja (Echoes, 1988), Barbara Rennien ohjaama neliosainen kokonaisuus. Kaikuja sijoittuu pieneen irlantilaiseen kaupunkiin ja lähimenneisyyteen muutaman vuosikymmenen taa. Tarinan pääosassa on Clare O'Brien (Siobhan Garahy), varhaiskypsä tyttö, jota hänen opettajansa kannustaa kiipeämään korkeammalle sivistyksen tikapuilla. Merkittävän opettajan roolin esittää Geraldine James (s. 1950) - Anna Chancellorin ohessa brittien toinen vastine Suomen Pirkko Hämäläiselle.

Kaikuja on Claren kehitystarina koululaisesta varhaiseen aikuisuuteen. Mukana on luokkayhteiskunnan tematiikka ja vaikeuksiin joutuva avioliitto. Erityiseen koskettavuuteen sarja kohoaa siksi, että aikuisen Claren vaiheita seuraavalla katsojalla on kuva myös lapsi-Claresta, kiitos ensimmäisen jakson varhaisten vaiheiden kuvauksen. Kun nuori nainen Clare sarjan vanhetessa tarttuu epätoivoiseen kostonelkeeseen, saattaa olla raastavaa muistaa sama ihminen viattomana ja paljosta pahasta tietämättömänä koulutyttönä.

Myös tunnusmusiikki on omiaan syventämään sarjan tunnemaisenaa,  ja se onkin jäänyt pysyvästi mieleeni. YouTube tosin ei sitä muista. (Tunnusmusiikki palasi mieleeni vasta monta tuntia kirjoitustyön jälkeen, myöhään illalla, siinä vaiheessa kun valot jo olivat sammuneet, ja vasta hetken mietittyäni osasin yhdistää melodian Kaikuja-sarjaan.) [Lisäys 1.8.2012.]

Televisiosarja perustuu irlantilaiskirjailija Maeve Binchyn samannimiseen romaaniin vuodelta 1985. Binchy kuoli 72 vuoden ikäisenä eilen.

Hänen romaanituotantoaan on suomennettu laajasti, vaikkakaan itse en ole lukenut siitä ainoatakaan. Myös Kaikuja on käännetty, jo vuonna 1987. Törmäsin suomennokseen kerran kauan sitten vahingossa. En olisi osannut yhdistää sitä hienoon tv-sarjaan, ellen olisi jostain syystä tarkistanut alkukielisen teoksen nimeä. Romaani nimittäin oli saanut kovasti toistyylisen käännösnimen: Unelmien kaikuja.

Unelmien kaikuja kuin kaikkein höttöisimmässä viihderomaanissa - hattaraa ja harlekiineja ja vaaleanpunaista shampanjaa ja ruskistettuja miesyläkroppia... Myös kirjan muu ulkoinen olemus ja takakansitekstit tukivat tulkintaa, että tässäpä oikein kone viihdyttämään - varma myyntimenestys.

Moni lie kakku päältä silkoa, vaan lie kaunis sisältä. Ehkä minun pitäisi kehdata lainata Unelmien kaikuja kirjastosta ja koettaa mahdollisesti verestää taannoisia tunnelmiani sarjan ääressä.

• Täydensin tänään tuoreilla(...) uutisilla huhtikuista tekstiäni liittyen saksalaiseen Kettu-sarjaan. Kannattaa ehkä tutustua myös eilisiltana julkaisemaani Marilyn Monroe -pyhäinhäväistyskirjoitukseeni - omalla vastuulla, tietenkin.

Me(e)dioita ja marilynejä

Meediolla poiketessa, etenkin kun puheeksi sattuu Marilyn Monroe (1926 - 62), on tapana haikailla toisenlaisten elämänratkaisujen perään ja päätyä johtopäätökseen, että jos Marilyn vain olisi jaksanut pysyä toisen aviomiehensä Joe DiMaggion (1914 - 99) kelkassa, hän eläisi yhä (ks. alaviite 1).

Tämä meedion viesti on saanut kaikupohjaa yhdessä jos toisessakin mielessä, varmaan siksi, että ihmisille on ominaista pyrkiä löytämään vaihtoehtoisia, kauniimpia tarinoita aktuaalisen, vähän raaemman totuuden rinnalle. Ja tottahan pesäpalloilija DiMaggio rakasti Marilyniä syvästi! Hän se järjesti tämän hautajaisetkin ja vieraili uskollisesti tämän haudalla vuodesta toiseen.

DiMaggion jälkeen Marilyn ehti vielä mennä naimisiin ja erota näytelmäkirjailija Arthur Millerin (1915 - 2005) kanssa, näytellä muutamassakin elokuvassa... Ja aloittaa psykoanalyysin. Illan dokumentti keskittyy näihin viimeisiin aikoihin.

Marilynin viimeiset sessiot

(Marilyn, dernières séances, ohj. Patrick Jeudy, Ranska 2008)

Es. Yle Teema la 28.11.2009, ke 1.9.2010 ja su 29.7.2012. Es. myös Ava-kanavalla
Elokuvan esittely Yle Teeman kotisivuilla
Paljastava dokumentti Hollywood-ikonista pohjautuu tähden psykoanalyyttisiin terapiaistuntoihin tämän viimeisinä vuosina. (Yle.fi.)

Millainen ihminen Marilyn Monroe todella oli? Vaikka hänestä on jäänyt todisteeksi jälkipolville kilometrikaupalla filminauhaa ja hyllyntäyteinen kirjoja, vastaus tuntuu piiloutuvan rajatilaiseen usvaan. Syvänäköinen Arthur Millerkään ei Ajan uurteissaan kai pystynyt sanottavaan objektiivisuuteen entistä vaimoaan muistaessaan. Kun Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, 2004) ilmestyi vajaa vuosikymmen sitten, väitettiin sen päässeen lähimmäs totuutta. Itse olen vasta ehtinyt selata teoksen läpi, mutta tällä vähäiselläkään kokemuksella en ihmettele, että teosta mainostetaan moisella lauseella.

Ranskalaisohjaaja Patrick Jeudy on keskittynyt ranskalaisia ja yhdysvaltalaisia suurjulkkiksia käsitteleviin henkilödokumentteihin. Marilynin viimeisiin sessioihin hän on laatinut myös itse käsikirjoituksen psykoanalyytikko Michel Schneiderin samannimisen romaanin (2006) pohjalta.

Dokumentin asiasisältö on jokseenkin vahva, ja psykoanalyytikko Ralph Greensonin (1911 - 79) hiukkasen överiksi menevien, vuosiin 1960 - 62 sijoittuvien terapiaistuntojen kautta rakentuva näkökulma tarjoaa vähintään yhtä hyvän ikkunan tähden elämään kuin useat muutkin vastaavat tuotannot.

Dokumentti on kuitenkin ranskalainen, sanan kaikkein pahimmassa merkityksessä - dokumentti edustaa ranskalaista populaaridokumenttia kliseisimmillään, tavalla jonka vuoksi olen oppinut kammoamaan gallien dokumenttituotantoa jopa jenkkien vastaavaa enemmän. Marilynin viimeiset sessiot siis paisuttelee tyhjiä kielikuvia, joitten tarkoitus on luoda höttöistä lisädraamaa tapahtumille, vaikka ne sellaisenaankin olisivat ihan varmasti riittävän dramaattisia. Elokuvan kertojanääni suoltaa yhä uusia näennäishenkeviä rihkamakorulauseita ja puhaltelee helpon värikkäitä, katkeransuloisia saippuakuplia kriitikittömän katsojan ihailla.

Kielikuvastossa shakkilauta on vakaasti edustettuna. Marilynin vertaaminen pelilaudan valkoiseen kuningattareen pystynee säväyttämään pysäyttävänä metaforana, mutta kun näyttelijättären elämän muillekin tärkeille hahmoille Jack-presidentistä alkaen annetaan oma shakkilautaeläinhahmonsa, vajotaan syvälle sepitteellisen epätulkinnan alhoihin. Tunteilevaa tyhjänpuhuntaa edustaa hyvin parikin kertaa toistuva pohdinta siitä, mikä Marilynin oikein lopulta surmasi - lapsettomuusko ehkä? psykoanalyysiko ehkä?

Tyylilajin taustalla lienevät osaltaan ranskalaisen koululaitoksen painotukset, jotka nostavat vaa'alle erityisesti filosofian ja kielen omana strukturalistisena kokonaisuutenaan? Oppeja puolijauhoisesti soveltamalla sitten pahimmillaan haukkaillaan hampurilaista ilman pihviä ja kuorta.

No, tyylianalyysini lienee turhan julma, sillä eihän dokumentti soljuvassa sujuvuudessaan näin hirveä liennyt... Erityisen koskettavuuden elokuva pystyy saavuttamaan tunnusmusiikkivalinnallaan: Brenda Leen (s. 1944) country-klassikko "I'm Sorry" vuodelta 1960 saattaa ensin tuntua epäasianmukaiselta, mutta minulle juuri se jäi osuvuudessaan päällimmäiseksi muistikuvaksi dokumentin aiemmalta katsomiskerralta. (Tämä YouTube-video auttanee tarvittaessa pääsemään Miss Leen loihtimaan tunnelmaan mukaan.)

Mutta palataan vielä meediomme kanavoimaan skenaarioon.

Marilynin ja pesäpalloilija DiMaggion avioliitossa oli omat, raskaat ongelmansa, ja siksipä liitto hajosi jo yhdeksän kuukauden jälkeen. Kovalla työllä ja tahdonvoimalla vaihtoehtoinen, valoisampi todellisuus ehkä olisi sittenkin ollut mahdollinen.

Marilyn sadistisena hoiturina (1975).

Se olisi tiennyt sitä, että Marilyn ja kirjailija Miller eivät olisi koskaan päätyneet yhteen. Ei olisi milloinkaan syntynyt elokuvaa Sopeutumattomat (1961), Millerin monimielistä rakkaudenosoitusta vaimolleen, eikä Marilyn sen myötä olisi milloinkaan esiintynyt yhdessä parhaimpiin lukeutuvassa roolissaan. Muutama muukin Marilyn-elokuva olisi ehkä jäänyt syntymättä.

Kun pohtii pesäpalloilijanvaimo Marilynin myöhempiä rooleja, mielikuvituksen on järkevää kiidättää paikalle omat portinvartijansa, eli on syytä harkita tarkkaan. 1960-luvun mittaan Marilyn varmaan olisi jatkanut pyrkimystään kehittää itseään näyttelijänä, ja Joen tuki olisi varmasti käynyt kullanarvoiseksi kaikkien selätettyjen vaikeuksien jälkeen.

Olisiko 39-vuotias Marilyn ollut liian nuori syrjäyttämään Vivien Leigh'n Narrilaivan (1965) pääosasta? Entä millaisen ylihoitajattaren roolin hän olisi mahtanut luoda Yksi lensi yli käenpesän -filkkaan (1975), kun Louise Fletcherkin pokkasi siitä reaalitodellisuudessa akatemiapalkinnon?

Marilyn elokuvauransa finaalissa 1992.

Olen jokseenkin varma, että Marilyn olisi päättänyt loisteliaan filmiuransa vuonna 1992 elokuvan Basic Instinct - vaiston varassa myötä. Hän olisi ollut tuolloin siistissä 66 vuoden iässä ja varmasti noukkinut Hazel Dobkinsin pienen mutta näkyvän roolin Dorothy Malonen nenän edestä heittäen.

Sen jälkeen vailla puutetta ja kurjuutta siintävät eläkevuodet, joita valitettava leskeksi jääminen vuosituhannen taitteessa varmasti olisi varjostanut jonkin verran, mutta toisaalta sen jälkeen täysi vapaus mennä minne haluaa ja milloin haluaa - ihan oman mielen mukaan.

Luulenpa, että nyt syyskesän kynnyksellä 2012 Marilyn (kunnioitettavat 86 wee) piipahtaisi mielellään talvisesonkiaan elävässä Argentiinassa. En erehtyne olettaessani, että hyvä ystävä Adolf - ensi huhtikuussa jo 124 wee! - mielellään ottaisi hänet jälleen kerran avosylin vastaan ylellisellä haciendallaan. Jos lykky kävisi, vierailulle osuisi samaan aikaan myös 77-vuotias Elvis, ei ehkä ihan nuoruutensa mitoissa sentään, vaikka nykyaikainen vatsalaukkukirurgia melkein ihmeisiin kykeneekin.

Pelattaisiin konsolipelejä, muisteltaisiin illalla takkatulen ääressä vanhoja, hyviä aikoja.
_____________________________
(1) Viittaan tässä erityisesti meedio Kenny Kingstoniin, joka tunsi Monroen henkilökohtaisesti jo 1950-luvulla.

Mestari Sunin opissa

Kiinan alueen historia on erinomaisen sotaisa. Esimerkiksi vuosina 619 - 518 eKr. käytiin 160 suurta sotaa ja lukuisia vähäisempiä. Ei siis ihme, että miltei jokaisella muinaisella kiinalaisfilosofilla Kungfutsesta ja Laozista (Laotsesta) alkaen oli oma oppinsa sodankäynnistä. Erityisen arvostetuksi nousi erään Mestari Sunin oppikirja aiheesta.

Sunzi, Sodankäynnin taito

Toim. ja kiinasta suom. Matti Nojonen. Gaudeamus, 2005.

Sodankäynnin taito mainitaan Sunzin (eli Mestari Sunin) kirjoittamaksi tai sanelemaksi, vaikka täyttä varmuutta tekijästä ei ole. Se lienee kirjoitettu noin 2500 vuotta sitten, ja siitä on olemassa useita muokattuja editioita eri vuosisadoilta. Teos ei ole säilynyt täydellisenä, mutta onneksi ytimen muodostavat 13 lukua ovat tallessa.

Nopeasti selattuna Sodankäynnin taito näyttää aforismisarjalta. Muoto johtuu siitä, että tiivis ilmaisu oli vaivattomammin opittavissa ulkoa ammattimaisille kertojille. Lisäksi lyhytmuotoisen teoksen kopiointi kävi nopeammin kirjapainotaitoa edeltävässä maailmassa.

Ikuisessa virrassa

Kyseessä ei ole pelkkä tekninen opaskirja, vaan teoksen taustalla piilee daolainen (taolainen) filosofia, jonka hallitseminen olisi hyväksi teoksen ymmärtämiseksi.

Tuttu daolainen yīn ja yáng -kuvio toimii hyvin johdantona perusajatukseen. Sen tärkein vastine teoksessa on käsitepari zheng ja qi eli suorat (avoimet) ja epäsuorat (salatut) toimet. Suora toiminta on kenen tahansa, myös vihollisen, havaittavissa, kun taas epäsuora toiminta, kuten vakoilu ja strategiointi, pyritään pitämään salassa.

Yīn ja yáng.

Kuten yīn ja yáng, myös suora ja epäsuora toiminta ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään - ne tuottavat toinen toistaan. Pimeydestä tulee valoa, valosta pimeyttä, ja samalla lailla ensin salassa pidetty strategiointi muuttuu taistelussa näkyväksi, suoraksi toimeksi (ks. alaviite 1). Keskeistä Sunzin opissa on siis kaiken dynaamisuus. Länsimaisessa filosofiassa perusajatusta edustanee parhaiten antiikin Herakleitos ideoineen kaiken virtaamisesta.

Kun mikään ei ole pysyvää, taistelua johtavan kenraalin täytyy jatkuvasti ottaa vaarin hetkestä ja hetken olosuhteista. Jos hän kykenee huomioimaan tilanteen kaikki piirteet, on tarjolla voitto ylivoimaistakin vastustajaa vastaan, mikäli tämä ei pysty vastaavaan analyysiin.

Jatkuva muuttuvaisuus aiheuttaa myös sen, että historiallisia taisteluita ei voi käyttää sellaisenaan ohjenuorana: "Voittoisia taisteluita ei voi toistaa. Ne ottavat muotonsa loputtomasti muuttuvista olosuhteista." (Luku VI, s. 91.) Sen sijaan on olemassa tietyt perussäännöt, joihin Sunzi keskittyy.

Harhaanjohtamisen taito

Sunzin opissa psykologia on aivan keskeissä roolissa. Sekä vastustajaa että omia joukkoja täytyy osata manipuoloida tarkoituksenmukaisesti.

Vastustajan harhaanjohtaminen ja jymäyttäminen ovat sodan varsinainen suola... Itse asiassa Sunzi julistaa heti aluksi (luku I, s. 64): "Sodankäynti perustuu harhaanjohtamisen taitoon." Jos siis joukot ovat tip-top-taisteluvalmiina, pitääkin näytellä pelokasta ja räytynyttä, ja vastakohtaisessa tilanteessa paras harhautus on tekeytyä suureksi ja mahtavaksi.

Mestarimme kenraali Sunzi.

Harhauttajista taitavampi pääsee ilmeisimmin niskan päälle - harhautusten kilpavarustelussa paras harhautus palkitaan. Niinpä kenraalin lienee viisainta hankkia neuvonantajikseen sodankäynnin agathachristieitä. Mutta muistuttaako Sunzi opettaessaan harhauttamista ja sen tulkintaa kuitenkaan tärkeydestä olla aliarvioimatta vihollista? Esimerkiksi sivulla 108 hän antaa problematisoimattoman neuvon: "Jos vedenhakijat juovat ensin, he ovat janoisia", ikään kuin taisteluvalmis vastustaja - häh!-häh!-häh! - ei saattaisi käskeä hakijoita antamaan tällä tavoin toisen puolen tiedustelijoille vaikutelman janoisista ja keskeneräisistä joukoista.

Psykologisesti hyvin mielenkiintoinen on Sunzin opastus hyökkäystä suunnittelevalle johtajalle: "Kun tunnet vastustajasi ja tunnet itsesi, et ole vaarassa sadassakaan taistelussa." (Luku III, s. 77.) Mahdollisesti hän tarkoittaa oman ja vihollisen kenttäolosuhteitten riittävää tuntemista, mutta kun muistetaan syvemmän psykologian keskeisyys teoksessa, on aiheellista kysyä: Mitä on vastustajan tunteminen? Mitä - ennen kaikkea - on itsen tunteminen? Entä jos käsitykseni itsestäni onkin epärealistinen?

Kuinka pitkä tie sotapäällikön täytyy vaeltaa tunteakseen sisimpänsä Sunzin edellyttämällä tavalla? Viisi vuotta psykoanalyysia? Sissileiri Somaliassa ja osallistuminen Pelkokertoimeen Yhdysvalloissa?

Pestaisitko psykopaatin kenraaliksesi?

Heikkoutta ja vahvuutta eritellessään Sunzi kirjoittaa: "Heikkous on sitä, että valmistautuu toisia vastaan; vahvuus on sitä, että saa toiset valmistautumaan itseään vastaan." (Luku VI, s. 89.) Tässähän on melkoisen käypä määritelmä sille strategialle, jolla psykopaatit panevat lähimmäisensä tanssimaan pillinsä mukaan: he määräävät pelin säännöt haluamallaan tavalla ja saavuttavat siten ylivallan, kun toinen osapuoli tuntee joutuvansa jatkuvasti olemaan varpaillaan. Miten siis psykopaatti soveltuisi sunzilaiseksi kenraaliksi todellisessa sodassa?

Luvussa VIII Sunzi ruotii kenraalille suotuisia luonteenpiirteitä, mutta tuosta analyysista ei suoranaisesti voi tehdä johtopäätöksiä psykopaattikysymyksen suhteen. Itse pitäisin opin dynaamista perusluonnetta esteenä sellaisen ihmisen kohoamiselle hyväksi päälliköksi. Nimittäin psykopaattisuushan lienee jollain tavalla staattinen tila. Kun psykopaatti ei ainakaan täydesti pysty ottamaan osaa yīnin ja yángin ikuiseen virtaan, hän on mukana taistelussa enemmän tai vähemmän staattisin elkein, vähän kuin aina samalla tavalla taistoon vyöryvä panssariajoneuvo. Sunzi itse kirjoittaa tulkintaani vahvistavasti: "Epäjärjestys syntyy järjestyksestä, pelkuruus rohkeudesta ja heikkous vahvuudesta." (Luku V, s. 84.) Psykopaatilta puuttuu kuvion muuttujista ainakin empatia empatiakyvyttömyytensä vastapoolina. 

Historian virrassa

Sodankäynnin taito ulotti kulkunsa vuonna 1772 lopulta myös Eurooppaan, kun ensimmäinen ranskankielinen käännös ilmestyi. Se oli Napoleonille hyvin tärkeä kirja, ja hänen sotaonnensa kääntymistä on analysoitu pyrkimällä etsimään sitä kohtaa Sunzin opissa, jossa hänen lukemisensa alkoi vuotaa. Kenraali Clausewitzin Sodankäynnistä, toinen suuri sotateorian klassikko, ilmestyi vasta vuonna 1832.

Monet vastikään itsenäistyneen Suomen sotapäälliköt saivat korkeimman oppinsa Ranskassa. Heihin kuului mm. A. F. Airo, Mannerheimin oikea käsi toisessa maailmansodassa. Päämajoitusmestari Airo lukikin Sodankäynnin taitoa lakkaamatta jatkosodan aikaan.

Vietnamilaisten johtaja Ho Tši Minh esikuntineen sovelsi Sunzin oppeja menestyksellisesti sodassa sekä ranskalaisia että yhdysvaltalaisia vastaan. Katastrofaalisen Vietnamin sodan jälkeen jenkitkin ottivat opuksen kauniiseen käteensä.

Sodankäynnin taito perinteisenä bambupuisena rullakirjana.

Sodankäynnin taidon vaikutus läntisiin sotastrategeihin jatkuu uudellakin vuosituhannella. Sotakorkeakoulujen lisäksi myös kauppakorkeakoulut opettavat Sunzia edelleen. Kun kerran "markkinapaikka on kuin taistelukenttä", on teos luontevasti kohonnut liike-elämässä tärkeäksi strategiaoppikirjaksi.

Nokian toimitusjohtaja Stephen Elop lähetti alkuvuodesta 2011 työntekijöilleen kohua herättäneen kirjeen, jossa hän vertasi Nokiaa palavaan lauttaan. En tiedä, onko manööverin juuria pohdittu mahdollisen Sunzi-vaikutteen näkökulmasta (ks. alaviite 2). Sunzi nimittäin kannustaa sotapäällikköä ajamaan joukkonsa epätoivoiseen tilanteeseen, jotta nämä antaisivat taistelussa kaikkensa (ks. alaviite 3). Saattoiko kenraali Elop lietsoa hätämielialaa saadakseen sotaväkensä vastaavaan äärimmäisyystilaan? Nokia-johtajan kirje päätyi kuitenkin heti julkisuuteen, mikä saattoi olla sen pahin heikkous - epäsuoran toiminnan (qi) alueeseen kuuluva vesittyi vuotaessaan suoran (zheng) alueelle. 

Sodankäynnin taidolla on ollut suuri vaikutus varsinkin itäaasialaiseen populaarikulttuuriin. Teosta on sovellettu ja siteerattu erityisesti alueen miekkamieskirjallisuudessa ja taisteluelokuvissa. Hollywood-tuotannoista esiin nostetaan usein ylimpänä Oliver Stonen liike-elämän kuvaus Wall Street – rahan ja vallan katu (1987), joka sisältää useita Sunzi-sitaatteja.

Kirjan XIII luvussa Sunzi esittelee viisi erilaista vakoilijalajia, mikä sai minut itseni ideoimaan raakilemaisen idean tiedustelupelistä. Se soveltuisi hyvin tietokoneelle jonkinlaisena edistyneenä ja elävöitettynä Mastermind-sovelluksena. 

Lisälukemiseksi  

Sodankäynnin taito ilmestyi suomennettuna ensimmäisen kerran vuonna 1982. Tuo Heikki Karkolaisen käännös perustuu kuitenkin englanninkieliseen välitekstiin, ja Matti Nojosen myöhempi, alkuperäisteksteihin pohjaava suomennos lienee muutenkin kattavammin alueeseen perehtynyt. Karkolaisen suomennoksessa Sunzin nimi on muodossa Sun Tzu, mitä kirjoitusasua ei enää suositella.

Kiina-asiantuntija Nojonen julkaisi kolme vuotta Sunzi-käännöksensä jälkeen toimittamansa ja suomentamansa kirjoituskokoelman Jymäyttämisen taito. Strategiaoppeja muinaisesta Kiinasta (Gaudeamus, 2008). Sunzin lisäksi teokseen sisältyy tekstejä kymmeniltä muilta kiinalaisilta strategiaklassikoilta.

Hyvänä yleislähteenä muinaiseen kiinalaiskulttuuriin toimii Jyrki Kallion toimittama Jadekasvot. Valittuja tarinoita Kiinan muinaisajoilta (Gaudeamus, 2005).

• Tämä Sunzi-esittely on poikkeuksellisesti syntynyt. En valinnut teosta itse, vaan päätös syntyi eräänlaisen deus ex machina -menettelyn perusteella.

________________________________ 
(1) "Sodankäynnissä voimakapasiteettia muodostettaessa on olemassa vain epäsuoria ja suoria toimia, mutta niiden yhdistelmät synnyttävät ehtymättömiä mahdollisuuksia. // Epäsuorat ja suorat toimet saavat alkunsa toisistaan. Tämä on loputon kehä - kuka kykenee käyttämään sen loppuun?" (Luku V, s. 83.)
(2) Tomi T. Ahonen ruotii laajasti Elopin suhdetta Sunzin oppeihin tässä tekstissään. En ole tarkistanut, puuttuuko hän esiin nostamaani näkökulmaan.
(3) "Heitä heidät kuoleman maastoon ja he selviävät. Työnnä heidät kuolettavaan maastoon, niin he jäävät henkiin." (Luku XI, s. 129.)

Henkipattona Stavangerissa

Viime sunnuntaina tutustuin norjalaiseen yksityisetsivään Varg Veumiin tv-elokuvamuodossa, kun Yle TV1 uusi Naisen jääkaapissa (Norja, 2008). Raportoin kokemuksesta tässä tekstissäni.

Minua jäi elokuvassa vaivaamaan juonikuvio, joka äärimmäisen trendikkäästi herkuttelee poikkeavilla sukupuoli-identiteeteillä. Mietin, olisiko kuvio millään saattanut sisältyä alkuperäisromaaniin, joka sentään ilmestyi jo vuonna 1981, jolloin seksuaalikartta vielä oli melko perinteinen ja turvallinen. Niinpä heittäydyin salapoliisiksi itsekin ja luin kyseisen romaanin.

Gunnar Staalesen: Nainen jääkaapissa

(Kvinnen i kjøleskapet, 1981)

Suom. Päivi Kivelä. Otava (Crime Club) 2007. 247 s.

Varg Veumin norjankieliset kotisivut

Paljastui romaani, joka on monella tavalla toisenlainen kuin sen 27 vuotta myöhempi televisiosovitus. Paljastui selkeä ja ihan näppärä tarina, josta tv-käsikirjoittajat olivat raapineet mukaansa vain muutaman perustekijän luodessaan sekavanpuoleisen skenaarionsa. Suurempi uskollisuus alkutekstille olisi kyllä taannut vakuuttavamman puolitoistatuntisen.

Pääosassa on luonnollisesti yksinäinen ja elämän kuluttama salapoliisi Varg Veum, romaanin minä-kertoja, joka pitää toimistoaan Bergenin rannikkokaupungissa. Tapahtumat sen sijaan sijoittuvat suurimmaksi osaksi toiseen rantakaupunkiin Stavangeriin, jonne Veum matkaa vesialuksella suorittamaan erään huolestuneen rouva Samuelsenin antamaa tehtävää. Rouva Samuelsenin poika Arne nimittäin työskentelee siellä öljynporausfirmassa, mutta pojasta ei ole kuulunut mitään moneen päivään.

Perillä Arnen alivuokralaisasunnossa on autiota ja tyhjää, mutta vuokraemäntä osaa kertoa perin poikkeuksellisesta keskiviikkoillasta, jona asunnossa vietti remuisaa juhlaa kuuden hengen eriparinen seurue.

Televisiosovituksesta ei löydy huolestunutta rouva Samuelseniä eikä matkaa pois koti-Bergenistä, ja tuiki tavallisesta öljynporaaja-Arnestakin on viritetty omalaatuinen tekniikan ihmelapsi. Yhteistä molemmille versioille kuitenkin on, että Veum löytää Arnen jääkaapista naisihmisen torson, vaikkakin romaanissa kyseistä ihmettä saadaan vartoilla aina sivulle 98 asti. Mitä tulee mielikuvituksellisen kliseiseen sukupuoli-identiteettihämmennykseen, se on totisesti tv-käsikirjoittajien päästä lähtöisin sekin, vaikka hentoinen taikinanjuuri onkin peräisin alkuperäistekstistä.

Nähtävästi markkinointitarkoituksessa Varg Veumia on mieluusti verrattu Chandlerin Philip Marloween siitä lähtien kun hän esittäytyi romaanissa Bukken til havresekken vuonna 1977. Mutta esikuvaansa verraten herra Veum on aika neutraali ja pehmeäkin - hän on pehmytkovaksikeitetty. Hän on sanotusti nukkavieru mutta silti melko siisti, hänen kyynisyytensä on varsin kevyttä kamaa, eikä hänen persoutensa alkoholiin ja naisiin ole mitenkään hälyttävää. Akvaviittia kieltämättä kuluu, mutta hän pysyy kaikista houkutuksista huolimatta uskollisena rakkaalle Solveigilleen, joka on toisen miehen vihitty aviovaimo.

Televisiosarjassa Veumia esittää Trond Espen Seim, joka on pölyttänyt yksityisetsivän olemusta rajusti käydäkseen katu-uskottavasta uudellakin vuosisadalla. Luultavimmin on piipahdettu ottamassa pari vinkkiä jopa ammattimaiselta stylistiltä.

Gunnar Staalesen (Kuva: Helge Skodvin / Gyldendal.)

Kirjailija Gunnar Staalesen (s. 1947) kirjoittaa suhteellisen sujuvasti. Hänen ilmaisustaan löytyy jopa kaunokirjallista kunnianhimoa, vai mitä, rakkaat klovnit, mutta mikään tyylitaituri tai chandleri hän sentään ei ole. Jos ilmaisutapa olisi aidosti kovaotteisempi, markkinointiheitot Marlowen suuntaan eivät ehkä olisi niin hataria.

Romaanin ytimessä on katoamisarvoitus, joka laajenee murhamysteeriksi ja kuvaukseksi Veumin paosta kasvottomien vainoajiensa kynsistä. Varsinkin loppua kohti tarina käy yhä seikkailullisemmaksi ja jopa poikakirjamaiseksi. Monessa kohdassa mieleen tulevat Sivar Ahlrudin Etsiväkaksoset-kirjat vähän naiiveine juonenkuljetuksineen.

Staalesenia mainostetaan yhteiskunnalliseksi dekkaristiksi, mille romaani ei anna kovin paljon vastiketta. Pikku viitteet tiedostavuuden suuntaan tuntuvat lähinnä päälleliimatuilta, kuten heitto Yhdysvaltain meneillään oleviin presidentinvaaleihin, joissa republikaanien Ronald Reagan syrjäytti demokraattien Jimmy Carterin:

Ajattelin Ronald Reagania. Olisi helpotus, ettei tarvitsisi elää hänen presidenttikauttaan, mutta silti... En halunnut uhrata elämääni sen takia. (S. 197.)

Toisaalta kuvauksessa nopeasta muutoksesta, jonka Stavangerin kaupunki koki lyhyessä ajassa öljyrikkauksien vaikutuksesta, on dokumentaarista voimaa. Samoin esiin nousee huomio siitä, miten poliisin on helpompi suitsia rikollisuutta, jos se katsoo sormien läpi esimerkiksi laittomia peliluolia, joitten liepeillä pahempi rikollisuus usein pesii.

Kun aikaa romaanin ilmestymisestä on jo ehtinyt rientää, viini vanhetessaan tarjoaa myös aikamatkan vuoden 1980 skandinaviskalandiaan, jossa kirjeposti on yhä kovassa kurssissa mutta väritelevisio syrjäyttää jo mustavalkoista. Stavangerissa turistina vierailleille kirjan sivut tarkkoine katunäkymineen tarjoavat varmasti nostalgisen kuvapostikortin. Nipottavapipoinen nykyaika kuitenkin ehkä pitäisi poliittisesti epäkorrektina tarinakudosta hyveellisestä huorasta Elsasta, johon Veumilla on platoninen suhde.

Nainen jääkaapissa näyttäytyy minulle jonkinlaisena K-18-nuortenkirjana. Rikoskirjallisuus ei ole ensisijaista aluettani, ja siksipä pidän teoksessa eniten sen aikalais- ja paikalliskuvauksesta. Vaikka Staalesen kirjoittaa kulkevampaa proosaa kuin Wallander-kirjailija Hennign Mankell, jää tämä romaani nähtävästi ainoaksi kokeilukseni hänenkin tuotannostaan. (Ainoa nykyisistä skandinaavirikoskirjailijoista, jolle en ole antanut porttikieltoa ensiyrityksen jälkeen, taitaa olla Jo Nesbø, jolla näyttää olevan polveileva juonenkuljetus hanskassaan.)

Suomennoslaitoksen takakansitekstissä panen merkille erään juonipaljastuksen, joka romaanissa selviää vasta sivulla 177 - siis vähän ennen loppusuoraa. Monia moinen paljastelu saattaa häiritä, mutta omaa lukemistani se virvoitti antamalla mahdollisuuden tarkkailla juonenkuljetusta laajemmin myös kerronnallisen jännitteen näkökulmasta.

Meidän kotisuomalaisten itsetunnon kohotukseksi kerron vielä, että Lasse Virén on ehkä salapoliisi Veumin sankarismies. Hän tekee tämän tunnustuksensa baaritiskillä, jossa juttuseurana toimiva stetsonipää reagoi odotetusti: 

Kuka? Se pitkänmatkanjuoksija? Kaveri, jolla ei ole muuta tekemistä kuin juosta neljä - viisikymmentä kilometriä päivässä ja ottaa kaksi olympiamitalia joka neljäs vuosi? Joka kieltäytyy kaikesta mitä elämä voisi tarjota - viinistä, laulusta ja naisista - juostakseen kuin puoli-idiootti pitkin syviä suomalaismetsiä tai Kolumbian ylänköjä? Hyvä luoja, mies! Mitähän Philip Marlowe tuohon sanoisi? (S. 116 - 117.)

Otavan Crime Club on julkaissut vuosina 2005 - 07 yhteensä kolme Varg Veum -suomennosta. Kuolemaan asti sinun (2005) on käännös sarjan toisesta romaanista Din, til døden (1979) ja Ruususen unta (2006) kolmosesta Tornerose sov i hundre år (1980), jota Nainen jääkaapissa seurasi heti vuotta myöhemmin. Käännöstyö alkoi siis kronologisesti, tosin starttiromaanin unohtaen.